Runot kirjasta Maria sytyttää tulen rannalle
(2011) loppuunmyyty (c) Lealiisa Kivikari
Frida Kahlo
Yksin kanssasi kaksin olet.
Maan liekit imevät lantioluitasi.
Taivas imettää haljennutta
rintakehääsi.
Sanojesi värit raivoavat. Rujojen
raajojen tahti ja rytmi.
Yksityiskohdat pukevat verisen kuun
ja kalpean auringon.
Naisesi itkee kuivaa hiekkaa.
Miehesi hakkaa pulloilta kaulat.
Ihminen viiltää itsensä muodon.
Virginia Woolf
Hullu mikä hullu!
Ei hullua kutsuta Lontoon
seurapiireihin.
Hulluus on häpeä up until now till the end of this time.
Miehesi Leonid auttaa sinua koko
ajan hullunlailla:
syömään, kävelemään, nukkumaan –
juoksee perään Platform one.
Tiedät: hän pesee häpeäänsä
kuivaksi, et sano sitä ääneen.
Mrs Woolf, Leonid sanoo, you should be sleeping by now.
Mutta pullossasi on vielä mustetta
jäljellä.
Yhden vuorokauden aikana tunnit
kuluvat.
Tapat runoilijan, hän ei ehdi
noutaa palkintoaan,
kirjoitat kotirouvan kohtaloksi
hylätä lapsensa.
Tunnit loppuvat, minuutit,
sekunnit.
Ja sinä olit pyytänyt ainoastaan oman
huoneen, omaa rahaa
ja lupaa saada kirjoittaa rauhassa.
Edith Piaf
Voitelit äänelläsi
kuivan ja kuumeisen rintakehäni
kuin meren suolainen vesi.
Lauloit kärsimyksen lävitse. Harmaa
on väärä väri.
Nimesi on vahva sateenkaari,
tulesta ja vedestä syntynyt.
Vielä silloinkin, kun jalkasi eivät
enää kantaneet
sävelesi nousivat väkevinä
ylistämään kauneutta ja rakkautta.
Alkuhenkäyksestä viimeiseen Pyhä
Teresa vierelläsi.
Me kahlaamme pimeän veden lävitse.
Lupaan sen.
Vaikka olisimme upota surun aavaan.
Me uimme yhdessä
selkää, rintaa ilman rintoja,
perhosen neljä elämää.
Käsipohjaa.
Kaloilta saamme kidukset lahjaksi;
henki on vapaa.
Ravut antavat kyvyn kulkea
taaksepäin
tarttumatta verkkoon, sakset joilla
voi leikata
kaiken pahan, sairaan pois.
Sen jälkeen voimme kellua ja
odottaa, aalto vie kotiin.
Tiedän sen, sillä olen nähnyt
kuinka Maria sytyttää tulen rannalle –
Rinta rinnan
Rinta rinnan kannoimme vaippoja ja
tutteja
jauhelihaa ja sen jatketta,
luulimme sen olevan raskasta.
Tänään se on vain esikoisen
irronnut maitohammas,
töytäisyjen sarja hiekkalaatikon
reunojen yli.
Kävelemme valkoisessa maassa
mukanamme uusi paino
kannamme sen kevyesti
niin kuin elämä kannetaan silloin
kun se näyttää, kuinka rajallinen
aika on.
Juuri nyt ei tarvitse luopua.
Luovuttaa.
Sanot: vielä eilen ajattelin kuinka
vanha olen;
tänään rukoilen, että saan
vanhentua.
Kengässäsi on reikä, pakkanen
viiltää varpaitasi.
Sanat päättyvät umpihankeen.
Eroamme, syleilemme pitkään.
Tunnen vielä molemmat rintasi
rintojani vasten.
Sisaruus
Surusi laskostuu rintakehääni kuin
lakanat
jotka tuoksuvat silitykselle,
äidille.
Ilman värejä, tuntosarvi kerrallaan
olemme jälleen munanmuotoisia,
molemmat.
Kirjoitan huutomerkit, i-kirjaimet
kuin auringonkukat
kulkemassa pientareelta kohti
metsää.
Keräämme varastoon puhtaita sanoja.
Ne kuluvat tai kirkastuvat niin
kuin
aika, joka ei odota sitä joka
odottaa.
Auringonkukan silmä on suuri piste.
On antauduttava. Synnyttävä
uudelleen.
Kirjaimista rakentuvat toukat,
vielä vieraat alut.
Koteloista kuoriutuu helmien
siniset kaaret – suruvaipan siivet.
Veren väri
Lapset kävelevät käsi kädessä
ruumishuoneen kappeliin
kuin koululaiset ilman aapisia.
Kukkamekkojen helmat heiluvat tuulessa.
Toinen kääntää katseensa
varmistaakseen; kävelen heidän perässä.
Värisi oli ruusun punainen. Veren
punainen. Punaisen punainen.
Lapset kantavat uurnaasi niin kuin
sinä olet kantanut heitä pinnasänkyyn.
Tuuli pöllyttää hiekkaa käytävällä,
nurmen sänki taipuu.
Toinen kääntää katseensa
varmistaakseen; kävelen teidän perässä.
Laskemme puisen veneen valkoisella
nauhalla multaiseen virtaan.
Tuuli kääntyy, kuulen veden
hakkaavan rantakallioon.
Äiti piirtyy lapsen solukkoon,
virtaavaan vereen.
Naiset vaihtavat silmäkulmia.
Lasken irti köydestä, työnnän
veneesi kirkkaaseen virtaan.
Yövieras
Herään kolahdukseen.
Unessa luulen, että sinä hakkaat
ovea.
Kävelen portaat alas, sydän takoo.
Kuistilla lamppu palaa, piha on
pimeä.
Kissan jäljet vastasyntyneessä
lumessa.
Perhealbumi II
Luit perhealbumin sivu sivulta,
puhdistit ja järjestelit
pöytähopeat.
Valokuvista käveli ulos tuttuja
vieraita.
Yritit tukkia silmäsi ja korvasi
parsinneulalla ja villalangalla
niin kuin isoäiti villasukkien
reiät.
He puhuivat korvien sisäpuolella,
väläyttelivät muistokuvia.
Ullakon tuoksu levisi huoneisiin,
huominen pysähtyi portille.
Näin kului vuoden kierto, kolmatta.
Kesäaamuna havahduit
hopeita ei enää tarvinnut
kiillottaa
tutut vieraat olivat palanneet
koteihinsa.
Löysit oman kuvasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti